Siis siinähän se koko homman ydin oikeastaan on. Kyse on tästä ihmisestä josta olen nuo muutaman edellisenkin merkinnän kirjoittanut. TYtöstä. Ihanasta tytöstä. luulin että koko kolariinjoutumishomma olisi ollu vaan sairasta pilaa mutta luojan kiitos ei.

Tänä iltana hän olikin yllättäen mesessä ja kertoi miksen ollut saanut mitään tietoja pitkään aikaa hänen voinnistaan tai muustakaan. Masennus, uupumus ja kokemuksen aiheuttamat traumat. Onhan niissä jo syytä olla hiljaa ja haluta yksinäisyyttä.

Ja minä tyhmä menin epäilemään vaikka mitä. Onneksi olen kuitenkin vain ihminen. Erehtyväinen sellainen niin kuin kaikki muutakin ihmiset. Omaan vain niin kamalan vilkkaan mielikuvituksen ja vahvan intuition että olin jo melkein varma että minuahan on huijattu ja rankasti. Yleensä olen ollut tällaisissa asioissa kohtuullisenkin oikeassa. Onneksi en näköjään kuitenkaan ole erehtymätön. Sanon luojan kiitos vaikka en uskokkaan luojaan.

Pahastihan siinä oli käynyt. Jalat eivät kuulemma tule enää niin hyvään kuntoon että kävely saati jouksu normalisoituisi kokonaan mutta pääasia että ihminen on hengissä.

En voi sanoin kuvata tätä autuaallista tunnetta mikä väärässä oleminen sai aikaan.